Minulla on parhaita ystäviä, joiden kanssa ollessani olen yksinäinen. En enää kysy mitä heille kuuluu, koska en osaa. En osaa kysyä sitä pientä kysymystä. Ajattelen vain että ei nekään kysy, niin miksi minä kysyisin. En näe heitä, koska kukaan meistä ei vain tee aloitetta ja joskus muka sovittu riita tulee tielle. Vaikkei silläkään ole mitään merkitystä, kun toisista oikeasti välittää. En vain tunne olevani kenellekään tärkeä.
Jutellessani päästän suustani sammakoita; sellaisia sanoja joita en tarkoita ja sitten kävelen pois. Koska olen oppinut puolustautumaan niin. Näiden puolustuskeinojen taakse pääsee piiloutumaan aina, kun tuntuu että ei enää hallitse tilannetta, että ei enää löydä sanoja jotka ei loukkaisi vain kaikkia enemmän. Koska minun ei enää tarvitse olla kenenkään kanssa. Niin ainakin sanon itselleni.
Kotona minulla on yksi pieni Senna-hirviö, joka näyttää käyttävän myös tätä samaa "suljen koko maailman ulkopuolelle"-puolustusta. En tiedä miten muuttaisin malliani. En tiedä edes osaanko enää näin monen vuoden jälkeen. Kuitenkin olen päättänyt, että tästä lähtien mietin kaksi kertaa ennenkuin sanon ja puhun. Mietin kaksi kertaa ennenkuin nostan keskisormeni pystyyn jollekin joka tekee minua kohtaan väärin. Katson ensin, mikä on minussa vikana ja etsin ne positiiviset asiat sekä itsestä että muista. Hymyilen ja tervehdin. Sanon kiitos ja anteeksi.
Jos en riitä tällaisena...niin en tiedä mitä teen. Kasvatan vierelläni pikkuista hirviötä josta tulee aikuisena yhtä kamala kuin itse tunnen useimmin olevani, luojan kiitos meidän toisella pikkuriiviöllä ei ole minun geenejäni. Joskus toivon, että pelkkä rakkaus ja aika riittäisivät, mutta eihän ne yksinään lasta kasvata. Kasvatukseen tarvitaan myös rajoja,joiden mukaan lapsi oppii toimimaan kunnioittaen, arvostaen ja vaalien kaikkea ympärillään olevaa. Ehkä rakkaus ja rajat riittävät, ehkä ei. Voin kuitenkin todeta että olen tehnyt ja tulen aina tekemään kaikkeni, nii itseni kuin lasteni ja läheistenikin eteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti