Myrtsipeikko.

Istun hiljaa huoneessa, jossa ei ole lapsia. Tunnen epäonnistuneeni 100% vanhempana. Lapsi huutaa, mutta mua ei millään jaksas kiinnostaa.
Tämä päivä on ollut aivan helvetillistä kädenvääntöä. Haluan pikkarit, pissaan kaikki vaatteet, en halua vaippaa, haluan vaipan. Haluan tehdä sitä tätä ja tuota. Haluan lyödä itseni seinään, haluan tippua alas sohvalta. En halua äitiä, enkä myöskään äippää. Mutta haluan silti äidin ja äipän. En halua syliin, vaikka haluankin. En halua tulla lähelle, en halua mennä kauas. Tungen lelut mummin imurin tukkeeksi, joo sinne imurinletkun sisälle.
Pissaan kenkään, paskon housuun.
Mihin hittoon katos iso tyttö joka osasi olla maailman kiltein ja ihanin. Osaahan tuo nytkin. Mutta harvemmin.
Tälle aamulle heräsin myrtsipeikon vierestä ja koko päivä on jatkunut samalla tavalla.
Tää myrtsipeikko on mulle kaikkein rakkain, samoin kuin ihana hymypoika, joka meidän huutavasta poitsusta on kuoriutunut. Mutta en kyllä jaksais tätä. En nyt. Koska mikään ei ole hyvin.
Mutta pakkohan se on jaksaa.

Täysillä päin seuraavaa, toivottavasti parempaa ja aurinkoisempaa viikkoa kuin mitä tämä päivä on ollut!!!!!