Niin se taas iski. Todellisuus. Se jossa ihmisiä lähtee koko ajan.
Viikonloppuna eräs puolisolleni tärkeä ihminen sai siivet selkäänsä ja lähti jatkamaan matkaansa kohti taivastaan.
Kun suru kohtaa ihmisen omakohtaisesti, ihminen jäätyy. Se menee hiljaiseksi tai sitten se alkaa itkemään, se turtuu. Se ei sano mitään. Koska suru on maailman ahdistavin ja inhottavin tunne. Suru syö. Se syö ihmistä sisältä, kalvaa salakavalasti. Sitten tuntuu ettei voi hengittää.
Mutta pakko toistaa kliseetä, joka on totta. Aika parantaa. Se helpottaa surua. Se helpottaa menetyksen tuskaa ja ikävää. Joku aamu heräät ja pystyt taas hengittämään ilman että vanne rintakehällä painaa. Joku aamu pystyt taas hymyilee ilman kyyneleisiä silmiä. Jonakin aamuna kaikki on taas paremmin. Mutta siihen tarvitaan aikaa ja omaa kykyä käsitellä suruaan. Surun vaiheet ovat melko silmiinpistäviä. Siihen kuuluu kieltämistä, syyllistämistä, syyttämistä, syyllisyyttä, entä jossia...siihen kuuluu itkua, puhetta ja lopulta sitä paskaa huumoria mitä minäkin heittelen oman isin kuolemasta. Koska joskus on pakko päästä yli. Elämää ei voi elää itkemällä jo lähteneiden perään. Täytyy ajatella että vielä joskus nähdään ja se on fine että se aika ei enää ole täällä maanpäällä.
Aika parantaa. Olen kokenut sen. Surullisena, itkuisena, Isiä ikävöivänä pikkutyttönä. Aika parantaa.♡
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti