Ajattelin pureutua aiheeseen, joka on ihmetyttänyt monia, mukaan lukien minua, Koska minähän en ole virallisesti vielä Elielin äiti. Enkä ollut Nilon äiti silloinkun poika syntyi.
Eli tämä ihana hieno lainsäädäntö. Minun pitää kyllä maksaa lapsen menot, maksaa sen vaatteet, maksaa kaikki mikä kuuluu minun lapselle, joka ei kuitenkaan virallisissa papereissa ole minun, ennenkuin olen suoritaanut adoptioprosessin ja maksanut vähän lisää siitä, että minun lapseni tulee sitten käräjäoikeuden päätöksen jälkeen olemaan minun lapsi.
Nilo ja Eliel on molemmat mulle aivan yhtä tärkeitä, rakkaita ja omia lapsia kuin myöskin Senna, mutta näiden kahden pojan kohdalla joudun käymään läpi inhottavan prosessin, jossa lastenvalvojat kyttäävät meidän elämämme jokaista piirrettä ja sitä, onko minusta äidiksi. Hei c'moon, se on mun kolmas lapsi, miksi olisin vaimoni kanssa päättänyt hankkia kolmannen lapsen, jos en olisi halunnut? Miten kuvittelette, että tämä lapsi olisi yhtään sen enempää vahinko kuin edellisetkään, katsokaas kun meille sellaista vahinkoa ei noin vain satukkaan!!!
Tuntuu pahalta, että minun lapseni, jonka syntymän olen nähnyt, jonka elämän ensimmäistä parkaisua olen ollut todistamassa, jonka olen synnytyssalissa ekan kerran pessyt hellästi ja rakastavasti, jonka olen vaimoni rinnalle nostanut, jonka napanuorankin olen katkaisuut, EI muka ole minun. Onhan hän. Hän on minun lapsi, minun poika, Minun Eliel. Minun lapsi jonka olen nimennyt kuten olen itse halunnut. Minun lapsi, jonka jokaikisessä neuvolassa olen ollut mukana. Minun lapsi jonka kakkapyllyä olen pessyt, päätä silitellyt ja päivät sylissä hyysännyt.
Mutta se ei jostain syystä riitä. Koska minä en ole tämän lapsen äiti vielä ja tämä asia kalvaa minua joka päivä. Ei se lapsi siitä kärsisi, jos papereissa lukisi alusta asti kaksi vanhempaa, äiti ja äippä. Koska siinä minä olen joka tapauksessa joka saakelin sekunnin ollut. Lapsen vieressä, nauraen, hymyillen, itkien, silitellen, halaten ja hellästi suukotellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti