Kuulumisia.

Kuukausi vaihtuu pian ja ajattelin kirjoitella kuulumisia tältä kuukaudelta.

Huhtikuussa meillä on tapahtunut melko paljon. Olen ollut töissä monena päivänä, olen myös opiskellut. Lisäksi olen miettinyt mitä kirjoitan kun ajatuksia on miljoona, mutta sanojen löytäminen vaatii aikaa, koska mun elämä täällä kolmen muksun ja vaimon kanssa on melko hektistä.
Me ollaan juteltu. Sinin kanssa. Lasten kansaa. Luettu, leikitty. Ulkoiltu ja aloitettu pyöräilykausi lasten potkupyöräilyllä. Lisäksi ollaan katsottu aivan luvattoman monta elokuvaa sekä otettu käyttöön Bookbeat sovellus, jonka avulla iltasatu tulee joka ilta kuunneltua ilman erillistä kirjan etsimistä.
Meillä ollaan kiinnostuttu kirjoittamaan omaa nimeä ja paljon sittenkin. Senna sana piirtyy paperille monta kertaa viikossa pikkuisten käsien suurella vaivalla kirjoittamana. Lisäksi Nilo on hokannut piirrustustaitonsa, kun käsi vihdoinkin toimii silmien kanssa yhteispelillä. Eliel on alkanut jokellella, paljon. Aamu alkaa guu, höy, yy, öö äyyy äänteillä joita hoetaan koko päivä erilaisilla äänenpainoilla ja huudahduksilla. Lisäksi Elielin hymy on muuttunut entistä leveämmäksi ja valloittavammaksi sen myötä kun poika on oppinut tunnistamaan kasvoja. Levein hymy on tarkoitettu tissille ja sisaruksille :D
Meiltä on lähtenyt joesta jäät. Kovalla rytinällä sen jälkeen kun jääpato murtui. Ensin tosin vesi joesta nousi useamman metrin takapihan puolelle.

Kaiken kaikkiaan meille kuuluu siis hyvää. Seuraavaan viikkoon on suunnitteilla pihan laittoa, puuhommaa ja vappudiscoilua.♡
Ihanaa huhtikuun loppua kaikille jotka jaksaa postauksia vielä lukea ♡

Kun suru tulee.

Niin se taas iski. Todellisuus. Se jossa ihmisiä lähtee koko ajan.
Viikonloppuna eräs puolisolleni tärkeä ihminen sai siivet selkäänsä ja lähti jatkamaan matkaansa kohti taivastaan.

Kun suru kohtaa ihmisen omakohtaisesti, ihminen jäätyy. Se menee hiljaiseksi tai sitten se alkaa itkemään, se turtuu. Se ei sano mitään. Koska suru on maailman ahdistavin ja inhottavin tunne. Suru syö. Se syö ihmistä sisältä, kalvaa salakavalasti. Sitten tuntuu ettei voi hengittää.

Mutta pakko toistaa kliseetä, joka on totta. Aika parantaa. Se helpottaa surua. Se helpottaa menetyksen tuskaa ja ikävää. Joku aamu heräät ja pystyt taas hengittämään ilman että vanne rintakehällä painaa. Joku aamu pystyt taas hymyilee ilman kyyneleisiä silmiä. Jonakin aamuna kaikki on taas paremmin. Mutta siihen tarvitaan aikaa ja omaa kykyä käsitellä suruaan. Surun vaiheet ovat melko silmiinpistäviä. Siihen kuuluu kieltämistä, syyllistämistä, syyttämistä, syyllisyyttä, entä jossia...siihen kuuluu itkua, puhetta ja lopulta sitä paskaa huumoria mitä minäkin heittelen oman isin kuolemasta. Koska joskus on pakko päästä yli. Elämää ei voi elää itkemällä jo lähteneiden perään. Täytyy ajatella että vielä joskus nähdään ja se on fine että se aika ei enää ole täällä maanpäällä.

Aika parantaa. Olen kokenut sen. Surullisena, itkuisena, Isiä ikävöivänä pikkutyttönä. Aika parantaa.♡