Ahdistus omaan elämään.

Pää pinnan alla. Tukehtumisen tunne. Kurkun puristus ja kuristus. Itku ja raivo.
Miten sitä saisi sanottua sulle, etten tiiä enää mitä tekisin. Miten löytäsin aukon veden pinnalla olevan jään läpi takaisin pinnalle? Miten löytäisin takaisin ilon vauvan hymystä?
Väsyttää vaan enemmän ku koskaan. Ja taas kyyneleetki väkisin tahtoo kirveltää silmiä.
Tällä hetkellä vihaan mun elämää. Vihaan vaan kaikkea tästä, ihan kaikkea. Tota lasta, vaimoa ja tulevaa vauvaa. Vihaan tätä kaikkea. Eniten vihaan itteä. Koska oon niin vihanen, taas. Ja sitten kun jollekin koittaa puhua, ei kukaan kuuntele, kun mul on kaikki nii vitun hyvin. Siitäkai se johtuu ettei oo enää kavereita jäljellä, kun oon nii vitun itserakas paskiainen, niinku mun paras kaveri sano, ennenku laitto välit poikki.
Kuka on viimeks kysyny mitä mulle kuuluu?
En ees muista. Ei ainakaan vaimo. Eikä siskot. Eikä veljet. Eikä ystävät. Saatika äiti. Ei kukaan. Mut mitäpä väliä. Ei ketään ees kiinnosta oikeesti. Ei kukaan ees lue näitä postauksia....

Tequila
Draamaa
Kuolevainen