Mitenhän sitä kaikki hyvä päättyy aikanaan? Tulee alamäki ja sitten se ylämäki mikä pitäisi sen jälkeen jaksaa nousta, on ihan liian jyrkkä. Itkuiset silmät ja tuhoisat ajatukset painaa leukaa rintaa vasten. Harmittaa ja surettaa ja suututtaa, että itse osaa pilata kaiken. Sitä on niin itsekeskeinen paska ettei halua enää kuunnella niitä sanoja jotka hakkaa rintaan tai niitä sanoja, jotka loukkaa niitä itelle tärkeimpiä ihmisiä.
Sit sitä vihaa itteä. Vihaa enemmän ku mitään muuta. Peilistä katsoo taas se saatanan ruma ja läski kuori, silmissään tyhjä ja musta katse, leimuava, kylmä viha. Miten voin vihata itteeni näin paljon?
Mua väsyttää. Ihan oikeesti. Oon väsyneempi kuin koskaan.
Tällä viikolla oon saanu enemmän pahaa aikaan kuin koskaan. En oo ees varma enää tosta lapsesta, siis Sennasta. Oonko mä sille hyväksi? Oonko hyvä äiti, vaikka oon parhaani koittanut antaa? Oonko hyvä, vaikka oon nyt niin väsynyt etten ees jaksa laittaa tota muksua nukkumaan, se vaan riehuu omassa sängyssään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti