Tyypin 1 diabetes on pian ollut sielunkumppaninani 14 pitkää vuotta.
Niin pitkään on siitä, kun oli melkein myöhäistä mennä sairaalaan. Kun illalla mentiin, niin seuraavana aamuna ei olisi enää ollut mitään toivoa pelastaa 6vuotiasta valkotukkaista, pahoinvoivaa, väsynyttä ja aivan liian alipainoista tyttöä, joka tuolloin olin.
Kun päästiin teho-osastolta pois, alkoi armoton opettelu. Mittaa verensokeri, nyt otetaan verikokeet, pistä insuliinia, saat ruiskun, saat insuliinikynät. Opetteleopetteleopettele. Juo maitoa, jos on sokerit alhaalla, hyi, en juo, haluan pillimehun.
Kotona opettelu jatkui. Äiti piti kiinni, äiti pisti, äiti kesti kaikki raivarit, sokerien heittelyt. Äiti heräsi joka saakelin yö mittaamaan sokerit vähintään kerran. Äiti valvoi, jos olin sairas, oksennustaudin takia saattoi mennä koko yö. Joskus soitettiin ambulanssi, koska itse ei enää pärjätty kun olin sairaana.
Muutama vuosi myöhemmin sain Insuliinipumpun. Pumpusta tuli pian mun paras ystävä. Välillä se pettää ja vuotaa insuliinia kanyylin kohdalta, mutta kohtuullisen uskollinen kumppani se kuitenkin on aina ollut. Sen avulla jaksoin läpi teini vuosien, ei kukaan koulussa edes tiennyt mun sairaudesta, jos en itse siitä kertonut. Kukaan ei nähnyt, kun häpeän voimasta astelin vessaan näpyttelemään pumpusta bolus insuliinin ruokailun jälkeen.
Joskus join mehun kesken tunnin, tai lähdin tunnilta käytävään juomaan, kun ei vain enää aivoissa ollut muuta ajatusta kuin sotkua, eikä siltikään viitsinyt aina ajallaan sitä mehua juoda.
Tyypin 1 diabetes on sellainen sairaus, jossa haima on lopettanut insuliini-hormonin tuottamisen. Se on sellainen sairaus, jota ei yleensä voi hoitaa liikunnalla tai ruokavalion muutoksella. Ja huomatkaa että puhun nyt 1tyypistä, en siitä toisesta, jolla saisi olla nimenä vaikka sokeritauti, koska siihen voi elämäntavoillaan vaikuttaa useimmiten. DM1 on sellainen sairaus, joka on joka päivä erilainen, jonka hoitaminen vaatii ison osan arjesta, jos sitä haluaa hoitaa hyvin. Se on sellainen sairaus,jonka takia minä olen ollut monta kertaa lähellä kuolemaa. Sen takia minulla on huonoja päiviä ja hyviä päiviä, huonoja hetkiä ja kiukunpuuskia. Totta kai ne kuuluu normaalinkin tai siis ei sairaan ihmisen elämään, mutta verensokerin heittely vaikuttaa asiaan. Verensokerin heittelyyn en voi ikävä kyllä itse aina vaikuttaa. Joskus se kanyyli vaan vuotaa, vaikka sen on vaihtanut jo kaksi kertaa päivässä. Tai joskus sitä pakottaa itsensä pistämään reilummin ja sitten ollaan kusessa kun sokerit on alhaalla eikä nouse vaikka on juonut kolme mehua ja ottanut kanyylin irti.
Minulla on hankalaa tämän sairauden kanssa, enkä mielelläni kuulisi sellaisilta ihmisiltä, jotka tätä eivät sairasta, etten osaa tuntea asioita oikein, koska ne ei tiedä. Se vaikuttaa aivoihin ja kehoon. Se on aiheuttanut silmiini muutoksia, jotka ei koskaan parane. Se todennäköisesti vie muutaman kymmenen vuoden päästä viimeistään multa näön ja myöskin kävelykyvyn tai ainakin tunnon jaloista. Hoidon tarkoitus on pitää huolta itsestään, siirtää välttämättömät tapahtumat jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Silti mietin joka ikinen päivä, miten saisin parempaa hoitoa. Miten saisin diab.hoitajalta ja lääkäriltä luvan esimerkiksi verensokerisensoriin, jota en ole useista sovituista kerroista huolimatta saanut. Miten saisin edistettyä asioita...itseni ja muiden takia.
Suurin pelkoni on, että mun omat lapset sairastuisi. En halua tätä heille. En ikinä, se on niin Rankkaa.
Mutta toisaalta. Diabetes on mun sielunkumppani, olen hyväksynyt sen ja iloinnut sen kanssa. Se ei rajoita mun elämää yleensä. Se vain on osa minua. Insuliinipumppu on mun paras ystävä, koska sen ansiosta olen elossa. Se auttaa mua aina, eikä ikinä jätä mua. Reppana mihin hommaan onkaan joutunut;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti