Meijän arki on yleisesti ottaen tosi mukavaa ja leppoista. Lempeää ja ystävällistä. Meillä otetaan toiset huomioon, puhutaan asioista ja ollaan yhdessä. Meillä pelataan, leikitään, luetaan, ulkoillaan ja touhutaam yhdessä.
Yleensä meillä jaksetaan hyvin. Jaksetaan kärsivällisesti kaikki kiukuttelut ja tahallisetkin rikkomiset jne. Mutta.
Sillonku lapsi alkaa sylkemään tahallaan ruokaa suustaan ruokapöydässä.
Tai heittelee leluja.
Tai satuttaa pikkuveljeä.
Tai kiusaa tätejään.
Tai lyö, sylkee, puree ja hakkaa toisia.
Tai vain ärsyttää kysymällä miljoonatta kertaa samasta asiasta, johon jo miljoonalla viime kerralla vastattiin.
Tai pissaa ja kakkaa housuun, vaikka osaa käydä pöntöllä/potalla.
Tai vaan pällistelee vieressä kun pyydetään tekemään jotain muuta.
En kestä. Onko ihan normaalia että haluaisin viiä tuon pällin toiseen huoneeseen ja käskiä olla siellä seuraavat kymmenen tuntia, koska en vaan jaksaisi samaa rallia miljoonaa kertaa. Niinä päivinä kun kaikki lähtee menee huonosti. Se tosiaan menee huonosti. Jo pelkkä lapsen äänen kuuleminen ärsyttää aivan suunnattomasti. Hengitän syvään ja yritän rauhoittua. Argh.
Voisikohan tuon lähettää johonki Saharan aavikolle popsimaan vähäksi aikaa hiekkaa. Olispahan poissa jaloista ja ärsyttämästä.
Tällaisia päiviä ei ONNEKSI tule kuin tositositosi harvoin. Mutta miten tästä voi ees selvitä.
Rakastan mun lapsia eniten.
Mutta samalla vihaan niitä ihan vähäsen aina välillä...koska yöunet menee, itse sairastaessa asiat ei hoidu jos niitä ei itse tee.
Onko tällasia tunteita muilla vai oonko jotenki hirveempi äiti ku muut?
Sama fiilis täällä. Laps puol vuotias, vaikka rakastan yli kaiken ja eniten niin joskus kun on itte väsynyt ja huono päivä nii sen vois lähettää kuuhun.
VastaaPoista