Kun Mimiä ei enää ole.

Tein päätöksen. Vein pienimmän, hauraimman koirani toisen ihmisen käsiin, vein sen leikattavaksi, että Se saisi oman elämänsä takaisin. Elämän, jossa oli miljoonia vipeltäviä askelia, tuhansia hyppyjä niin tuntemattomaan kuin tuttuunkin. Elämän, jossa oli tsiljoonia hajuja ja makuja. Ihania ruokahetkiä. Pusuja poskelle. Lasten kanssa leikkimistä.
Vein Mimin sinne, enkä enää koskaan saa sitä takaisin. Vein Mimin, koska kuvittelin, että se voisi selvitä siitä. Mutta ei. Mimi selvisi hienosti leikkauksen loppumetreille. Kun leikkaushaavaa oltiin alettu sulkemaan, Mimi lakkasi hengittämästä, Mimin pienenpieni sydän lakkasi lyömästä.
Ja täällä me nyt koko perheellä itketään huonoa valintaa. Sitä, että me ei enää koskaan saada katsoa sielukkaisiin silmiin tai huutaa "Mimi tänne".
Mimi lähti.
Senna kysyi meiltä "lähtäänkö hakemaan Mimi?" Ja juuri tämän välttääkseni olisin tehnyt mitä tahansa....en ymmärrä, en kestä, en jaksa.

Nyt Mimi on yksi kirkkaimmista tähdistä tuolla taivaalla.
Mimi on auringon säde meidän iholla.
Hento tuulen henkäys kesäpäivinä.
Mimi on elämän ilo, hymy meidän kasvoilla.
Mimi on meidän pieni enkeli♡

Ps. Kiitos Mimi kaikesta♡
Meillä oli tänään puolen metrin päässä myös oma hengen lähtö, kun rekka tuli lähes poikittain, hurjaa vauhtia kohti. Hetkeä myöhemmin kuultiin sun lähteneen... Ehkä sää pelastit meidät viimeisillä voimillasi♡