Tiedättehän sen paskamaisen tunteen kun yrität kaikkesi ja teet pienen virheen, joka ei edes koske kaikkia? Sitten sua syytetään siitä. Syytetään siitä, että oot kertonut tunteesi, koska se on vaan niin väärin.
Itseään ei saisi ilmaista, mutta jätäppä kerran kertomatta miltä tuntuu nii kuulet että ei sekään oo oikeen.
Sitte suututaan ja alkaa puolen vuoden haukkumiskierre. Aina alkoholin ihmeellinen voima antaa sille entistä enemmän pontta. Toinen vaihtoehto on unohdus ja huomiotta jättäminen. Niinku ihmistä ei ois ollutkaan. Ikinä. Niinku mun lapsia ei ois ikinä ollukkaan.
Sitte palataan takasi. Tullaan takaisin kun itse tarvitaan jotain, ku on unohdettu mistä on suututtu ja loukkaannuttu maatakaatavan perkeleesti. Ja kuvitellaan, että voidaan palata mun lasten ja meidän perheen elämään ilman mitään ongelmia.
Kun apua pyytää, sitä luvataan ja oletetaan että saadaan. Se herättää luottamusta. En haluaisi pyytää mitään keneltäkään, ennenkuin on pakko. Sitten se luottamua rikotaan. Helposti ja varmasti, ilman selityksiä. Mikä siinä on, että minä en saa siitä loukkaantua? Miksi toisen pitää olla niin paljon enemmän esillä ja loukatumpi? Siis siitä että hän on ilman selityksiä pettänyt mun luottamuksen? En ymmärrä:D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti