Oli lämmin. Tosi lämmin. Grilli oli kuumana ja porukat oli just alkaneet tehdä ruokaa. Poliisiauto näkyi tiellä ja ajoi suoraan meidän pihaan. Hitaasti.
Äiti meni kysymään mitä asiaa heillä on. Minä menin sisälle tekemään mehua meille lapsille. Olin 13 vuotias. Pian päättäisin kutosluokan. Pääsisin pois ahdistavalta pikkukylältä, jossa kuitenkin rakastin asua.
Äiti tuli sanomaan et meijän pitää kaikkien tulla kuuntelemaan. Meijän kaikkien kuuden.
Me mentiin. Ulos muistaakseni. Istuttiin kiikkussa ja katseltiin poliiseja melko epäluuloisena.
Sieltä se tuli. "Teijän Isä Esko....., on kuollut. Se ajo Tuomiojantiellä Raaheenpäin matkatessaan ulos tieltä. Se otti kahenkymmenen metrin ilmalennon moottoripyörän kanssa ja matka päättyi siihen." Thats it.
En muista mitään sen jälkeen tai muistan, mutta en halua muistaa. En sitä kun juoksin. En sitä kun paine ja paino kietoutui mun ympärille. Sitä raastavaa itkua, tukehduttavaa tunnetta.
En sitä kun soitin mun kaverille ja pyysin sitä yöksi. En sitä että mun toinen kaveri tuli.
Seuraava muistikuva on ruumishuoneelta tai kappelista vai mikä se onkaan Raahessa. Siellä me nähtiin meijän rakas isä viimeisen kerran. Kasvot kokoon kursittuna ruumiinavauksen jäljiltä, koska alaikäisiä varten ruumis siistitään. Ekalla kerralla nähdessä oli mustelmia, kirjava naama. Seuraavalla kerralla pelkät raa'asti kiinnitetyt tikit.
En kykene edelleenkään käsittämään. Isi on poissa. Isi on ollu poissa jo pian kahdeksan vuotta. Isi kuoli moottoripyöräonnettomuudessa. Ajaen tavallista tai jopa vähempää kuin sallittu nopeus. Ja isi otti sen saakelin motskarin varastosta, koska me haluttiin. Me sanottiin isille edellisenä viikonloppuna(joka jäi meijän vikaksi isi viikonlopuksi), että se saa seuraavan kerran ku tullaan, käyttää meitä ajelulla.
Mutta seuraavaa kertaa ei koskaan tullut. Koska meijän isi meni pois...meni pois ihan liian aikaisin.
En itke kirjoittaessani tätä. Harvoin itken enää. Minusta on tullut kova siinä suhteessa. Itku ei tuonut isiä takaisin. Eikä viiltely, eikä alkoholin jatkuva kittaaminen, ei lääkkeiden väärinkäyttö eikä insuliinin ottamisen pois jättäminen eikä yliannostus. Ei raivokohtaukset. Ei pyyntö, rukoilu eikä mikään muukaan.
Haluan tällä tekstillä muistuttaa kaikille, että jokaisen elämässä on hetkiä, jolloin kaikki ei mene niinkuin pitää. Aina vika ei ole itsessä. Aina ei voi valita. Aina ei voi sanoa hyvästejä.
Me oltais haluttu sanoa hyvästit. Tai enhän minä saisi puhua sisarusteni puolesta, mutta minä olisin ainakin halunnut sanoa hyvästit. Koska Isi oli mulle rakas ja tärkeä ja kaikki jäi kesken. Sen takia mun oma nuoruus on ollut hankala. Koska olin isille niin vihainen. Oikeesti halusin vaan kerran sanoa, että minä rakastan sinua Isi. Rakastan ja annan anteeksi, että jätit meijät yksin.
Tähän aikaan vuodesta olen poikkeuksetta surullinen, riippumatta säätilasta. Tän pitäisi olla onnellista aikaa, jolloin kaikki uusi puhkeaa kukkaan, mutta en edelleenkään osaa nähdä sitä. Sen onnen ja ilon peittää alleen paljon suurempi tunne, joka kumpuaa syvältä minun sydämestä, syvältä sisimmästä. Ja se sanoo, että nyt pitää surra. Edelleen, kahdeksanvuotta myöhemmin, minä suren.
Ps. Isi mää rakastan sua ja mulla on kova ikävä. Oisit varmasti ollu maailman paras Pappa mun lapsille♡ Kerron niille aina välillä papasta, joka on taivaassa....ja käyään usein tervehtimässä sua siellä hautausmaalla,jossa nuorena monesti istuin koulun jälkeen ja itkin ikävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti