Kun mää tuohon naiseen tutustui silloin lähestulkoon 6vuotta sitten ja kuulin että kyseessä on diabeetikko ihminen en osannu ajatella mitä kaikkee sellaisen henkilön elämä on. Enkä oikeen aluksi tarkemmin ajatellutkaan asiaa, kun oltiinhan me vaan kavereita. Pieni käsitys oli kuitenkin asiasta millainen sairaus oli kyseessä, kun omassa suvussa on aikapaljon diabetestä.
Sitten kun alko Anitan kans enempi viettään aikaa, ja samalle rippileirille mentiin keskusteltiin mitä tulee tehä jos sokerit menee alas. Kyllähän se tuo nainen ossaa ite itestään huolehtia, mutta täytyy sitä osata tehä jotakin jos hätä tullee. Yhdessä ku alettiin olemaan, aloin enämpi utelemaan mitä mun täytyy tehdä ja miten se insuliinipumppu taas toimikaan. Mitkä ovat hyvät sokerit, ja mihin täytyy ottaa jotakin pientä syötävää. Ja milloin taas laittaa sitä insuliinia.
Sen jälkeen ku muutettiin 2vuotta sitten yhteen, tuli oikeestaan pieni paniikki että nyt tässä pitäs osata pärjätä lähestulkoon 24/7 akan kans. Tottakai anoppi on lähellä, ja sen ensimmäisen kesän tulikin aina oksennustautien aikaan soitettua Anitan äitille että mitähän tässä nyt tekisi kun ei se tuo Anita nyt älyä enää ees sokereita ottaa. Ja äkkähän se anitan äiti meille pölähti ja neuvoi taas uudelleen ne samat vanhat kuviot mitkä kertonu joka ikinen kerta mulle, joita en muka muistanutkaan. Saattoihan siinä olla myös se, että pelotti myös masuasukin eli Sennan puolesta.
Hyvin pitkälti mää luotan siihen, että Anita ihte huolehtii niistä sokereistaan, enkä oikiastaan niihin puutu mitenkään. Joskus saatan asiasta huomauttaa, että onkohan nyt kaikki hyvin kun oot niin valkoinen taikka kun alat olla kiukkuinen.
Diabeetikon vaimona olo on omalla tavalla erilaista. En voi sanoa että erilaista kuin "normaalin" ihmisen kanssa, sillä yhtälailla se Anitakin on normaali ihminen, mutta hän on naimisissa tällaisen sairauden kanssa. Hassua ajatella, että nainen naimisissa kahden kanssa, toisesta voi ottaa eron mutta toinen ei lähde vaikka kuinka haluaisi :D
Keskellä yötä saattaa vierestä kuulua että tarvitsen pillimehun tai jotakin muuta syötävää kun sokerit on alhaalla, eikä itse pääse ylös. Normaalisti en herää vaikka pommiräjähtäisi vieressä, mutta jotenkin se pillimehun pyynti herättää mut ja kyllä mää sen haen. Samalla kun oon menny naimisiin Anitan kanssa, menin myös omalla tavalla hänen sairautensakkin kanssa. Oon oppinu paljon asioita, mutta tiedän että vielä voin anitan äitiä häiritä vaikka keskellä yötä, jos jokin mietityttää.
Yhden ainoan kerran oon ambulanssin joutunu soittaan, ku Anitalla meni ihan kokonaan tajukankaalle. Sillon tais olla eka kerta, kun pelkäsin että saakeli tää akkahan kuolee mun kässiin.
Kertaakaan ei oo kaduttanu, että oon tällaisen naisen vierelle valinnu. Kaiken kans oppii elämään. Yhdenlaista oppimista tämä on ollu, ja tulee luultavasti olemaan tästä eteenpäin. En näe vaimokkeessa diabetestä, vaan näen ihmisen. Monta päivää saattaa mennä niin, etten ajattele koko diabetestä. Koska ihminen se on Anitakin yhtä lailla kuin minä, oli sitten jokin sairaus taikka ei. Osaan toimia jos hätä tulee. Oon oppinu tuntemaan Anitan ihmisenä, tiiän miten käytös muuttuu kun sokerit heittää suuntaan jos toiseen. Tiedän, että jos Anita sokereiden heittäessä tokaisee jotain mulle niin hän ei tarkoita sitä vaan tulee kohta pyytämään anteeksi.
Rakastan Anitaa ihmisenä ja naisena. Rakastan Anitaa diabeetikkona, ja rakastaisin varmasti myös ilman diabetestä. Tulen pysymään tämän diabeetikko vaimon vierellä niin pitkään kuin vaan on tarkoitettu. Toivottavasti saan loppuelämäni olla tässä, ja elää tämän naisen ja sen sairauden kanssa.
En tiiä kuinka paljon tää nyt avaa kenellekkään, millaista on olla diabeetikon vaimo, mutta tässä nyt se mitä sain tältä istumalta ajateltua. Jotenkin se vaan on niin arkipäivää olla tässä.
- Sini -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti