7 vuoden suru

16.5.2009
Aamu alkoi aurinkoisena. Ei mitään poikkeavaa. Ei kerrassaan mitään viitteitä, että pian kuuden lapsen elämä tulisi särkymään tuhansiksi sirpaleiksi, jotka sitten pitäisi jotenkin saada koottua.
Iltapäivällä pihaan ajoi poliisiauto. Menin sisälle tekemään mehua, isäpuoli grillasi juuri viimeisiä alkukesän herkkuja. Äiti meni jututtamaan poliiseja ja pian pyysi meidät kaikki samaan paikkaan kuuntelemaan.
Sitten se tuli. Ne sanat. Isku vasten palleaa. Järkytys, viha, suru. Suurin shokki jonka oon koskaan kokenut. "Teijän isä, Esko ,,,,,,, on kuollut. Se ajo moottoripyörällä Tuomiojantiellä ulos tieltä, törmäsi tierumpuun, lensi 20metriä ja kuoli. Mitään ei ollut tehtävissä." Miten helvetissä lapsille kerrotaan, että yksi heidän elämänsä tärkeimmistä ja rakkaimmista henkilöistä on kuollut? Miten sen voi ees sanoa?
En nähny mitään, en kuullu mitään. Juoksin, mutten tuntenut auringon lämpöä, en ilmavirtaa. Kyyneleet peitti silmät. Tuntu että niihin hukkuu, mutta silti niitä ei edes tuntenut.
Ainoa ajatus oli; ei ole totta, ei ole totta, ei meijän iskää. Ei.

Seuraavana päivänä käytiin katsomassa isin ruumista. Mustelmia ja kaikkea sitä rumaa mitä niin rakkaasta ihmisestä oli enää jäljellä.

Tänään 16.5.2016

Myöhemmin tuli syyllisyys. Mehän oltiin ne jotka pyytämällä pyysivät edellisenä viikonloppuna ottamaan sen typerän moottoripyörän sieltä varastosta. Mehän oltiin ne jotka vaatimalla vaati...
Sitten tuli entä jos vaihe. Entä jos ei oltaisi otettu. Entä jos olisi ollut isi viikonloppu. Entä jos.... mihin nämä entä jos loppuu?
Tänään minulla on edelleenkin ikävä iskää, vaikka hän on ollut jo 7 vuotta poissa. Edelleen kuulen toisinaan isin äänen päässäni. "Elä tyttö tee noin" tai "Miten Anitan sokeritasapaino?" Isi kysy aina, vaikkei ollut oikeasti kiinnostunut.
Iskä oli se, joka äitin kanssa teki mut, kasvattaen ja varjellen. Iskä oli aina tavoitettavissa, omalla huolimattomalla ja hieman vastahakoisella tavallaan. Iskä oli ajan kultaamin muistoin se maailman paras iskä mulle. Edelleen suren. En voi kieltää sitä. En voi sanoa, ette itkisi itseäni uneen toisinaan. Etten pysähtyisi aina välillä katsomaan jotain sellaista joka tuo muistot pintaan. Mun on pakko sanoa, että olen helvetin surullinen, koska mun tyttärellä ei ole Pappaa. Iskä ois varmasti ollu maailman paras ja maailman ylpein pappa.
Toisinaan jotkin Sennan eleet ja ilmeet ja piirteet tuovat minulle mieleen iskän. Sillon ajattelen että ehkä se jätti jälkeensä jotain arvokasta, koska en koskaan voisi ainakaan itselleni kuvitella mitään arvokkaampaa ja tärkeämpää kuin omat lapset.

Mulla on sua iskä ikävä.
Ja Rakastan sinua, ihan sama missä olet nyt.
Lepää rauhassa jo seitsemättä vuotta....♡