Taas minua katsotaan oudosta. Kiellän lastani kaupassa syömästä ostoskärryjen kiinnikettä. Pyydän ja samalla käsken tytön olla hiljaa kun ohitamme kassan ja pakkaamme tavaroita. Kiellän tyttöä rimpuilemasta ja komennan pysymään paikallaan ettei tule vahinkoa.
Kotona kiivetään sohvalle. Komennan taas lastani; "älä Senna, tiput jos seisot sohvalla". Lasken tytön lattialle kahden kiellon jälkeen. Tyttö huutaa ja parkuu niinkuin jotain pahaa olisi sattunut. Hymähdän itsekseni ja ajattelen mitä kaikkea sattuisi, jos tyttö SAISI kiipeillä siinä sohvalla ilman kieltoja.
Toisinaan kaupassa tulee vastaan vanhempia, jotka komentavat lastaan huutamalla ja juoksemalla perään, tuloksetta. Lapset menee minne menee, eikä vanhemmilla ole mitään valtaa heihin.
Toivon, että minun lapseni kunnioittaa minua ja antamiani määräyksiä. Toivon, että holtiton juokseminen ja kikattelu ei ole se kauppa ja muidenkin reissujen päänumero. Koska meillä rajat ovat rakkautta. Kiellot ovat välittämistä. Meillä ei huudeta ja komenneta yleensä turhasta. Lapsi on lapsi ja tietyt asiat pitää ymmärtää ja antaa anteeksi sen takia. Jos se nyt oli aivan ylitsepääsemättömän ihana se lelu siellä leikkiosastolla, niin pettymys täytyy niellä, niin äitin kuin huutavan kakarankin. Pettymys, rajat, kiellot, huuto... kaikki kuuluu kasvamiseen ja on vanhemman vastuulla kertoa lapselle, että kaikkea maailmassa Ei VOI, eikä PIDÄ saada.
Tänään oon maksanut itseni kipeäksi auton huollosta. Ollut todella kiukkuinen, kun herätys oli vähän kuuden jälkeen. Käynyt kaupassa, onneksi ei ollut pitkä kauppalista. Odotellut veljeä käymään, turhaan. Ollaan oltu Sinin äitillä aamupäivä kylässä, syöty ja puhuttu.
Villiviikari vaimon massussa on saanut uuden nimiehdotuksen, johon ollaan vihdoin ja viimen molemmat tyytyväisiä. Villiviikari on myös ollut vauhdissa ja potkinut ja huitonut kovasti Äipän massulia ja Äitin kättä. ♡ :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti