Kuulumisia.

Kuukausi vaihtuu pian ja ajattelin kirjoitella kuulumisia tältä kuukaudelta.

Huhtikuussa meillä on tapahtunut melko paljon. Olen ollut töissä monena päivänä, olen myös opiskellut. Lisäksi olen miettinyt mitä kirjoitan kun ajatuksia on miljoona, mutta sanojen löytäminen vaatii aikaa, koska mun elämä täällä kolmen muksun ja vaimon kanssa on melko hektistä.
Me ollaan juteltu. Sinin kanssa. Lasten kansaa. Luettu, leikitty. Ulkoiltu ja aloitettu pyöräilykausi lasten potkupyöräilyllä. Lisäksi ollaan katsottu aivan luvattoman monta elokuvaa sekä otettu käyttöön Bookbeat sovellus, jonka avulla iltasatu tulee joka ilta kuunneltua ilman erillistä kirjan etsimistä.
Meillä ollaan kiinnostuttu kirjoittamaan omaa nimeä ja paljon sittenkin. Senna sana piirtyy paperille monta kertaa viikossa pikkuisten käsien suurella vaivalla kirjoittamana. Lisäksi Nilo on hokannut piirrustustaitonsa, kun käsi vihdoinkin toimii silmien kanssa yhteispelillä. Eliel on alkanut jokellella, paljon. Aamu alkaa guu, höy, yy, öö äyyy äänteillä joita hoetaan koko päivä erilaisilla äänenpainoilla ja huudahduksilla. Lisäksi Elielin hymy on muuttunut entistä leveämmäksi ja valloittavammaksi sen myötä kun poika on oppinut tunnistamaan kasvoja. Levein hymy on tarkoitettu tissille ja sisaruksille :D
Meiltä on lähtenyt joesta jäät. Kovalla rytinällä sen jälkeen kun jääpato murtui. Ensin tosin vesi joesta nousi useamman metrin takapihan puolelle.

Kaiken kaikkiaan meille kuuluu siis hyvää. Seuraavaan viikkoon on suunnitteilla pihan laittoa, puuhommaa ja vappudiscoilua.♡
Ihanaa huhtikuun loppua kaikille jotka jaksaa postauksia vielä lukea ♡

Kun suru tulee.

Niin se taas iski. Todellisuus. Se jossa ihmisiä lähtee koko ajan.
Viikonloppuna eräs puolisolleni tärkeä ihminen sai siivet selkäänsä ja lähti jatkamaan matkaansa kohti taivastaan.

Kun suru kohtaa ihmisen omakohtaisesti, ihminen jäätyy. Se menee hiljaiseksi tai sitten se alkaa itkemään, se turtuu. Se ei sano mitään. Koska suru on maailman ahdistavin ja inhottavin tunne. Suru syö. Se syö ihmistä sisältä, kalvaa salakavalasti. Sitten tuntuu ettei voi hengittää.

Mutta pakko toistaa kliseetä, joka on totta. Aika parantaa. Se helpottaa surua. Se helpottaa menetyksen tuskaa ja ikävää. Joku aamu heräät ja pystyt taas hengittämään ilman että vanne rintakehällä painaa. Joku aamu pystyt taas hymyilee ilman kyyneleisiä silmiä. Jonakin aamuna kaikki on taas paremmin. Mutta siihen tarvitaan aikaa ja omaa kykyä käsitellä suruaan. Surun vaiheet ovat melko silmiinpistäviä. Siihen kuuluu kieltämistä, syyllistämistä, syyttämistä, syyllisyyttä, entä jossia...siihen kuuluu itkua, puhetta ja lopulta sitä paskaa huumoria mitä minäkin heittelen oman isin kuolemasta. Koska joskus on pakko päästä yli. Elämää ei voi elää itkemällä jo lähteneiden perään. Täytyy ajatella että vielä joskus nähdään ja se on fine että se aika ei enää ole täällä maanpäällä.

Aika parantaa. Olen kokenut sen. Surullisena, itkuisena, Isiä ikävöivänä pikkutyttönä. Aika parantaa.♡

Miltä tuntuu olla äiti lapselle, joka ei virallisesti ole minun?

Ajattelin pureutua aiheeseen, joka on ihmetyttänyt monia, mukaan lukien minua, Koska minähän en ole virallisesti vielä Elielin äiti. Enkä ollut Nilon äiti silloinkun poika syntyi.
Eli tämä ihana hieno lainsäädäntö. Minun pitää kyllä maksaa lapsen menot, maksaa sen vaatteet, maksaa kaikki mikä kuuluu minun lapselle, joka ei kuitenkaan virallisissa papereissa ole minun, ennenkuin olen suoritaanut adoptioprosessin ja maksanut vähän lisää siitä, että minun lapseni tulee sitten käräjäoikeuden päätöksen jälkeen olemaan minun lapsi.

Nilo ja Eliel on molemmat mulle aivan yhtä tärkeitä, rakkaita ja omia lapsia kuin myöskin Senna, mutta näiden kahden pojan kohdalla joudun käymään läpi inhottavan prosessin, jossa lastenvalvojat kyttäävät meidän elämämme jokaista piirrettä ja sitä, onko minusta äidiksi. Hei c'moon, se on mun kolmas lapsi, miksi olisin vaimoni kanssa päättänyt hankkia kolmannen lapsen, jos en olisi halunnut? Miten kuvittelette, että tämä lapsi olisi yhtään sen enempää vahinko kuin edellisetkään, katsokaas kun meille sellaista vahinkoa ei noin vain satukkaan!!!

Tuntuu pahalta, että minun lapseni, jonka syntymän olen nähnyt, jonka elämän ensimmäistä parkaisua olen ollut todistamassa, jonka olen synnytyssalissa ekan kerran pessyt hellästi ja rakastavasti, jonka olen vaimoni rinnalle nostanut, jonka napanuorankin olen katkaisuut, EI muka ole minun. Onhan hän. Hän on minun lapsi, minun poika, Minun Eliel. Minun lapsi jonka olen nimennyt kuten olen itse halunnut. Minun lapsi, jonka jokaikisessä neuvolassa olen ollut mukana. Minun lapsi jonka kakkapyllyä olen pessyt, päätä silitellyt ja päivät sylissä hyysännyt.
Mutta se ei jostain syystä riitä. Koska minä en ole tämän lapsen äiti vielä ja tämä asia kalvaa minua joka päivä. Ei se lapsi siitä kärsisi, jos papereissa lukisi alusta asti kaksi vanhempaa, äiti ja äippä. Koska siinä minä olen joka tapauksessa joka saakelin sekunnin ollut. Lapsen vieressä, nauraen, hymyillen, itkien, silitellen, halaten ja hellästi suukotellen.

Kansainvälinen sisarustenpäivä

Tänään on kuulemma kansainvälinen sisarusten päivä. Sisaruudesta mulla on kokemusta enemmän kuin suurimmalla osalla ihmisistä. 

Olen sekä pikkusisko että isosisko. Minulla on isoveli ja pikkuveljiä ja pikkusiskoja. 

Voin siis sanoa olevani melko konkari sisaruusasioissa. Ajattelin listata sisaruuden parhaita puolia tai ainkin asioita joita tulee mieleen omista sisaruksistani.

1. En ole koskaan ollut yksin. Ja harvemmin myöskään oikeasti yksinäinen, ainakaan ennen murrosikää ja aikuisuutta. Ja nykyään osaan arvostaa sisarusteni seuraa. Mm.paskalla huumorilla jota vain sisarusparkani ymmärtävät, koska ovat kanssani kasvaneet ja minut oppineet tuntemaan.:D

2. Aina joku on ollut lähdössä mukaan lenkille tai shoppailemaan tai ihan mihin olen keksinyt mennäkkään. Tämä on oikeasti ihanaa, koska kyllähän sitä siskojen kanssa on paljon mukavampaa vetää hikihatussa menemään tutulla lenkkipolulla tai löytää kauheita vaatteita joille voi sitten yhdessä naureskella :D

3. Mun vaatteet menee aina eteenpäin. Siis ihan aina. Laitan housut pois ja joku pikkusiskoista hamstraa ne heti. Varsinkin jos on kyse mulle jo muutama vuosi sitten pieneksi jääneistä vaatteista.

4. Saan vaatteita samankokoiselta pikkusiskoltani. On ihanaa saada ilmaiseksi vaatteita joita on ehkä käytetty päällä kerran:'D Enkä ikinä raski ostaa mitään itselle kun kaikki mitä ostan on lapsille. Hyvä että joku huolehtii mun vaatteiden ajanmukaisuudesta:D

5. On juttuseuraa. Mm.whatsapp ryhmä jossa lentää niin paskaa läppää, tosiasioita, hullua huumoria, mielipiteitä, perusteltuja ja perustelemattomia argumentteja, selvitellään riitoja, toisten elämän kuvioita, työaikoja...lista on oikeasti loputon. Ja mahtavan kattava. Ja Janne, pakko mainita yksityiskeskustelut joista luulisin jonkun huippuprofessorinkin olevan ylpeä; koska toinen lentää niin pilvissä ja toinen on kyynärpäitään myöten paskavaipoissa, kirjaimellisesti :D :) 

6. Olen aina ollut osa jotain suurempaa. Ihanaa, rakasta, uskomatonta ja tärkeää sisarusryhmää. Tiivistä joukkoa, jossa jokaisella on paikkansa. Joukkoa jolla on kaikki yhteistä, kaikki erilaista ja silti kaikki tärkein maailmassa.

Ihanaa kansainvälistä sisarusten päivää erityisesti kaikille mun ikiomille, hulluille ja ihanille sekä rakkaille sisaruksilleni.♡

Maaliskuun viimeinen.

Tänään heräsin valoon ja lämpöön. Ihan vaan vaimon ja pienimmän ipanan Elielin vierestä. Koska muut kaksi muksua on mummilassa pääsiäisyökylässä. Kohta saa kuuman kupin kahvia käteen ja voi upota hetkeksi romaanin pariin ennenkuin aloitetaan päivän hommat.
Olen onnellinen. Näistä hetkistä. Kun saa apua pyytämättä ja aurinko paistaa. Kun heti aamulla on hymy kasvoilla ja mielikin on kirkas. ♡
Mitähän tämä kaunis keväinen aurinko tuo vielä mukanaan? Todennäköisesti tänään lämpimän kävelyretken luonnon ääreen ja makkaranpaistoa lapsuudenkodin pihassa. Näin on hyvä olla.

Aurinkoista viimeistä maaliskuun päivää kaikille♡

Olen palannut.

Hei kaikki.
Olen palannut. Tai en oikeastaan. Koska en halua koskaan palata siihen negatiiviseen asenteeseen jonka täältä pari vuotta sitten löysin. En koskaan enää halua palata sellaiseksi ihmiseksi jota ei kiinnosta muut ihmiset.
Koska minä olen Minä. Isolla ämmällä. Minä on paljon asioita. Paljon positiivisia asioita. Minä olen hymyä. Olen aurinkoa. Minä olen onnea ja iloa. Olen naurua ja valoa. Minä olen rakkautta. Minä olen Minä.
Minulla on kaikkea mitä koskaan olen toivonut. Minulla on ihana perhe ja maailman paras lähisuku ympärillä. Minulla on lemmikkejä vaikka muille jakaa. Minulla on satunnaisesti töitä. Minulla on kirjoja ja kirjoituksia.
Enkä nyt tällä tarkoita etten kokisi mitään negatiivista, mutta olen päättänyt muuttaa suhtautumistani asioihin. Koska negatiivisella ajattelullani en koskaan saanut mitään muuta kuin pahan mielen. Itselle ja kaikille muille.

Olen siis palannut. En tiedä kuinka kauaksi aikaa, kuinka usein kirjoittaakseni, mutta silti. Minä olen palannut.