Elämä nyt.

Kirjoittaminen on raskasta, aikaa vievää ja kiittämätöntä puuhaa. Jos kirjoittaa itselleen tärkeistä asioista ja henkilöistä tai mielipiteistä, voi saada haukkuja asiasta josta on monta näkökulmaa. Ja yleensä nämä sanat sattuvat eniten, koska itse haluaa olla rehellinen ja aito itsensä. Rakentava ja asiallinen kritiikki ja mielipide erot ovat eri asia kuin toisen elämän ja tunteiden mollaaminen.

Lopetin kirjoittamisen koska en enää jaksanut edellä mainittuja asioita. Koska meidän nyt yksi vuotiaan vauvan alku oli niin vaikea. Koska halusin miettiä onko kirjoittaminen kaiken sen arvoista mitä olen sen johdosta haukkuja saanut. 

Nyt olen vihdoin päättänyt, että kirjoitan taas. Aina silloin tällöin. Ehkä en usein tai sitten paljonkin. Riippuen siitä mitä sanottavaa on.

Mitä meille kuuluu nyt?

Täällä me ollaan, edelleen punaisessa tuvassamme maaseudun rauhassa. Minä, vaimo, tytär ja kaksi poikaa. Sekä tietenkin kisut ja koirat ja pupu. 

Viime lokakuussa tuli neljä vuotta naimisissa oloa täyteen. Ja joulun jälkeen esikoistyttösemme täytti neljävee. 

Sitä ennen elokuussa keskimmäinen poika täytti kaks vee ja nyt ihan vasta meijän pikkuinen vauva täytti yhden vuoden.

Vaimoke käy töissä nykyään. Ja minä teen edelleen sijaisuuksia kun saan sellaisia itselleni haalittua. Oikeastaan olen ollut viime syksyn lopulle asti vanhempainvapaalla ja se aika vauvelin kanssa oli kaiken sen hermojen raastamisen arvoista.

Nyt kutenkin puhaltaa uudet tuulet. Johonkin pitäisi päästä, koska eläminen pelkässä kotiympäristössä ilman suurempia ulkomaailman kontakteja ei ole hyväksi.

Saa nähdä mihin päädyn.

Kuka olen?

Minä, Anita. Niinkuin tähänkin asti. Ärsyttävyyteen asti totuuden kertoja ja elämääni sillä mutkistava. Olen ihminen joka rakastaa kirjoja, elokuvia ja musiikkia. Sellainen jolle omat puheensa täytyy selittää jos en niitä ymmärrä. Kova väittelemään(varsinkin ihanan temperamenttisen tyttäreni kanssa). Keskusteleminen on myös yksi intohimoista, koska argumentointi ja vuoropuhelun rakentaminen on kiehtovaa(varsinkin insinööriveljen kanssa...). 

Olen vain minä; täynnä hymyä, iloa, positiivisuutta, epätoivoa ja surua. 

Lähinnä epätoivo ja suru koskee diabeetikkominää. Koska olen väsynyt itseni hoitamiseen. Se on vaikeaa ja toisina päivinä todella turhauttavaa. Mutta ei siitä sen enempää nyt.

Haluan nyt kirjoittaa taas ajatuksia ylös, koska lopulta se helpottaa oloa paljon. 

Toivottavasti joku muukin lukee mun yksinhöpinöitä välillä:) 

Anita